Nyt syksyn saapuessa on myös sateita tullut vaihtelevasti. Pääasiassa harmaata ja kostean lämpöisiä ilmoja on pidellyt. Vaikka ulkona vihmookin tuuli ja sade piiskaa kattoa on koiran kanssa toisinaan ulkoiltava.

Kaikki jotka tuntevat vähänkin paremmin staffi-rotua tietävät varsin hyvin etteivät nämä ole mitään sadekelin koiria. Meilläkin on se huomattu. Ulos lähtiessä kirmataan kyllä ovelle häntä villisti heiluen, mutta huomatessaan ulkona satavan Heppu yrittää luikkia nopeasti takaisin sohvalle mikäli emme ole riittävän nopeita kaulapannan kanssa.

No siiihen asti kävely sujuu suht reippaasti kun on saatu tarpeet tehtyä. Mutta siihen se sitten stoppaa. Kaikki neljä tassua pönäkästi maata vasten. Lievässä takakenossa ja loukkaantuneena tuijottaa meitä hievahtamatta. Valmiina ryntäämään äkkiä takaisin kohti kotia.

Vastusteluista huolimatta minä kuitenkin päätän että kun olen saanut itseni sadevaatteissa pihalle niin tässähän nyt sitten hetki tallataan. Koko lenkin ajan Heppu mulkoilee mua hieman loukkaantuneena siitä että kehtasin raahata hänet vesisateeseen. Vielä usko elää vahvasti siitä että joku päivä koiramme ulkoilisi säästä välittämättä.